Huhhuh, nyt on kyllä ollut muutama rankempi päivä takana. Alkaa ensinnäkin nyppiä tämä hotellissa asuminen ja se, että kaikki on vaan niin hankalaaaaa kun kaikki on niin uuuuutta. Ihan jo perus ruokakaupassa käyminen ja ruuanlaitto, kun ei tiedä että mistä kannattaa ostaa ja mitä. Kaiken kukkuraksi saatiin pikkuneidin kanssa yhtäaikaa joku vatsapöpö, ja oli muuten järkyttävä kokemus sairastaa yhtäaikaa vauvan kanssa. Onneksi se kesti vain vuorokauden ja mies ei sairastunut (ainakaan vielä). Hän auttoi parhaansa mukaan, mutta oli tietysti töissä. Sekin syö naista, kun missään vaiheessa ei pysty oikeasti rentoutumaan, koska koko ajan on sata hommaa hoidettavana. Paikalliset pankkikortit saatiin onneksi pari päivää sitten, niin se jo helpottaa eloa kun ei tarvi enää jännittää, että saako edes maksettua niitä vaivalla löydettyjä ostoksia.

Näissä riemullisissa tunnelmissa puristin itsestäni tällä kertaa vähän syvällisempää tekstiä, mutta life is life ja aion kyllä kirjoittaa myös näistä ei-niin-kivoista jutuista. Tosiaan, avautumisvaroitus.

On mielenkiintoista panna merkille, millainen rooli täällä meillä on ja miten valtavasti se eroaa kotisuomen oloista. Tätä pohdin jo aiemmin
(http://www.appelsiiniaurinko.com/lahtovalmistelut/apua-en-tunne-sielta-kettaan/) ja osasin onneksi valmistautua, mutta nyt saan ihan tuntea, että miltä se tuntuu.

Eniten ärsyttää se, että englannin puhuminen on niin tönkköä, eikä pysty täysin ilmaisemaan itseään sillä tavalla kuin haluaisi. Vaikka sinänsä enkku on helppoa ja ymmärrän kyllä kaiken, paitsi jos joku puhuu todella nopeasti (varsinkin radiomainokset on kunnon konekivääripuhetta). Mutta auta armias kun yrität selittää jotain juttua ja et löydä sanoja tai äännät sanat päin honkia, ja se keskustelukumppani katsoo sua sellasella tietynlaisella säälivän ymmärtäväisellä katseella. Tulee niiiin tyhmä olo.

Väkisin tulee sellainen olo, että ollaan ulkopuolisia. Vain toinen vastaavassa tilanteessa oleva tai saman kokenut voi ymmärtää sitä tunnetasolla. Siksi muut suomalaiset tuntuu täällä todella läheisiltä, ihan kuin oltaisiin sukua, vaikka ollaan just tutustuttu. Kun on samanlainen tausta ja yhteinen kokemus, eli tässä tapauksessa suomalaisuus ja ulkomailla asuminen, niin heti tuntee ihan eri tavalla yhteyttä ja luottamusta, vaikka oikeasti ei tuntisi toista vielä ollenkaan. Saman ilmiön huomasin myös vaihto-opiskelijana ollessani ja siksi vaihtarit viihtyvät niin hyvin keskenään, kun on se yhteinen kokemus. Nostan kyllä hattuani heille, jotka päättävät jäädä pysyvästi ulkomaille asumaan. Tietenkin riippuu henkilöstä, kuinka helposti sopeutuu, mutta itse ainakin tarvitsen rakkaita ihmisiä lähelleni, jotta tunnen kuuluvani paikkaan. Toki ajan kuluessa ihmisiin tutustuu paremmin ja heistä tulee rakkaita ja läheisiä.

Myös äitiys (vanhemmuus ylipäänsä) on vahvasti yhdistävä tekijä. On niin helppoa alkaa puhua lapsiin liittyvistä asioista, kun tietää ainakin melko tarkasti, minkälaista toisen samanikäisen lapsen omaavan äidin elämä on. Tämä pikkuneitimme toimii siis erinomaisena jäänmurtajana. Sain kuulla paikallisen äidin kokemuksia siitä täälläkin mainitsemastani The New Mom Schoolista, ja hän oli itseasiassa lapsensa kanssa juurikin samalla kurssilla, minne minäkin oon pikkuneidin kanssa osallistumassa. Kertoi, että oli saanut sieltä paljon ystäviä ja kurssi on kuulemma huippu! Vaihdettiin numerot ja hän aikoi pyytää meidät vauvatreffeille, saapa nähdä. Suomiäitien kanssa on tarkoitus treffailla viikoittain. Tosi mukavaa porukkaa täällä ja on hauskaa vertailla kokemuksia suomalaisen silmin ja jakaa vinkkejä. Lapsillakin on seuraa toisistaan, meidänkin neiti alkaa olla jo siinä iässä että kaverit alkaa kiinnostaa.

Oon muutenkin aika tunneihminen, joten siksi kai tällaisia pohdin. Rakas aviomieheni esimerkiksi ei ajattele tällaisia asioita niin syvällisesti, mikä on onni, koska tasapainottaa mun tunteilua. Oltiin lähdössä takaisin hotellille kyläilyreissulta (työtuttavan luota, jossa oli myös hänen poika perheensä kanssa) ja mä meinasin jo vaipua koti-ikävään, niin mies viisaasti sanoi, että ei kannata nyt täällä ollessa liikaa haikailla omien läheisten perään, että oi että voitaspa mekin mennä noin helposti vaan käymään kylässä. Koska me ollaan täällä nyt mahtavalla seikkailulla ja päästään kyllä vielä takaisin omien ihmisten luo. Oikean asenteen lisäksi erinomaisena koti-ikävän karkottajana toimii whatsapp-videopuhelut. Yhteys toimii todella hyvin ja tuntuu melkein kun oltais samassa huoneessa. Haasteellisinta on löytää sopiva aika, koska aikaeroa on 10 tuntia.

Mulle tällaiset fiilikset on paitsi vaihtariajoilta niin myös jonkin verran tuttua jo siksi, että aikoinaan muutin pois omasta kotikaupungistani. Jouduin käymään läpi monenmoisia tunteita ikävästä syyllisyyteen, mutta lopulta sopeuduin. Siinä auttoi mieheni lisäksi ensin se, että mun läheiset ystävät ja miehen ihanat sukulaiset asui lähellä ja pääsin niin helposti matkustamaan sinne kotikonnuille. Pikkuhiljaa uusi kaupunkikin alkoi tuntua tutulta ja omalta, kun työ- ja arkikuviot rupesi rullaamaan. Lopullinen kohdilleen loksahdus tuli vielä siinä, kun mun äiti muutti samaan kaupunkiin meidän kanssa! Eniten kuitenkin merkityksellisyyttä ja oikeassa paikassa olemisen tunnetta toi pikkuneidin syntymä. Nyt voin sanoa, että mun koti on siellä missä hän on. Tällaisten kokemusten myötä oon oppinut tosi paljon arvostamaan omia läheisiä. Haastava yhdistelmä näköjään on olla samaan aikaan seikkailunhaluinen ja tällainen tunteilija.

Lopuksi täytyy vielä avautua tästä, että ainakin näin alussa hieman nakertaa omaa ylpeyttä ja kansallis-identiteettiä, kun (lähes) kukaan ei tiedä missä Suomi on ja oikeasti kyselee, että ollaanko me esim. totuttu siihen että ihmisiä kokoontuu paljon yhtäaikaa tapahtumiin. Ihan kuin oltaisiin jotain metsäläisiä, vaikka toisaalta ollaanhan me suomalaiset toisaalta just semmosiakin, mutta taas toisaalta ei todellakaan olla! Yks tyyppi myös kommentoi, että no onhan meillä isoja jalkapallostadioneita, koska jalkapallo on meillä niin iso juttu. Heh, no joo ehkä EUROOPASSA, mutta ei kylläkään Suomessa…

Ehkäpä järkkäänkin vielä jonain päivänä (tuleville) jenkkikamuille kunnon Suomi maailmankartalle -bileet!

Ja muuten, tässä blogissa kommentointi on mahdollista! Voit itse määritellä nimimerkkisi ja kommentoida vaikka anonyymisti jos haluat. Luen kaikki kommentit läpi ennen julkaisua.

Kiitos kun pysytte mukana! <3 Kommentoikaa ihmeessä ja jos tulee mieleen jotain aiheita, mistä haluaisitte lukea niin kertokaa!