Hyvää Maapallon päivää! Mun puolesta joka päivä voisi olla Earth Day, kävimme tsekkaamassa Arizonan maisemia pari viikkoa sitten ja planeettamme yllätti kauneudellaan jälleen kerran. Ja, läppärin näppäimistö sanoi itsensä irti (jugurttitahrat näppäimillä antoivat kenties vihjeitä syyllisestä…), mutta onneksi kirjoittaminen näyttää onnistuvan tällaisella usb-näppiksellä.

Arizona on melkoista aavikkoa, ja nyt keväällä keli on ihanteellinen ulkoilulle, koska vielä ei ole liian kuuma. Oli jotain 25 C.

Lähdetiin torstaiaamuna matkaan ja ajettiin reilut viisi tuntia Phoenixiin. Oltiin iltapäivällä perillä ja yllätykseksemme meillä oli luppoaikaa ennen auringonlaskua, googlattiin “top things to do in Phoenix” ja päädyttiin ostamaan liput Desert Botanical Gardeniin.

• 

• 

• 

En ollut eläessäni nähnyt yhtä isoja kaktuksia kuin tuolla puutarhassa. Ja muutenkin olin tosi yllättynyt siitä, miten paljon elämää aavikolla oikeasti on etenkin näin keväällä!

Puistoon oli myös hahmoteltu millä tavalla alkuperäiskansat ovat aiemmin asuneet ja eläneet, mm. hyödyntämällä aavikkokasveja vaikka mihin.

Satuin juuri lukemaan Natiivi-Amerikkalaisista kertovaa kirjaa (There There by Tommy Orange), ja oli mahtava olla itse kirjan maisemissa Arizonan aavikolla. Näin jopa painajaisia, kun kirjassa mainittiin ufo-white walkereista jotka öisin vaeltavat loputtomilla aavikoilla… Ja me oltiin tietenkin just siellä.

Seuraavana aamuna lähdettiin kohti Sedonan kansallispuistoa. Mä en ymmärrä miten täällä riittää näitä paikkoja, joissa aina tuntuu että ei voi uskoa omia silmiään. Tällä kertaa verkkokalvojamme hellittiin punaisilla kallioilla ja kevättä vihertävällä aavikolla. Tarkoituksena oli ottaa rennosti ja tehdä joku helppo ja lyhyt vaellus, mutta jotenkin niin meille tyypillisesti, löydettiin itsemme kiipeämästä pystysuoraa kalliota ylöspäin (Doe Mountain Trail).

(Vinkki: Alueella vaaditaan Red Rock Pass, jotta voi parkkeerata auton trailien alkuun. Day Pass maksaa 5 dollaria ja niitä myydään mm. Circle K kaupoissa, ja joillakin parkkiksilla on lippuautomaatti.)

• 

• 

• 

Sedonaa markkinoidaan spirituaalisena paikkana ja alueelta löytyy energiavortekseja (ja retriitti-luksusresortteja, jotka mm. julkimoiden suosiossa).

Näihin juttuihin toki uskoo ken tahtoo, minä annoin itseni vähän hurahtaa ja ostin kasan parantavia kristalleja. Pikkuneiti sai energiavorteksilta paikalliselta oppaalta sydämenmuotoisen kiven tuomaan elämään rakkautta ja onnea.

• 

• 

Kun oltiin päivä patikoitu ja aurinko alkoi laskea, jatkettiin matkaa Flagstaffiin, jonne oli parin tunnin ajomatka. Ihmeteltiin kun alkoi näkyä lumisia vuorenhuippuja ja lumista metsää, mutta sitten tajuttiin että Flagstaffin kaupunkihan on todella korkealla, 2106 m merenpinnasta.

Otettiin unet Flagstaffin motellissa ja aamulla jatkettiin Grand Canyonille (South Rim). Saavuttiin perille vasta puolenpäivän aikaan, sillä aamun startti viivästyi koska autoon piti käydä ostamassa lisää jäähdytysnestettä (vinkki: aina jäähdytysnestettä takakonttiin ennen lähtöä aavikolle). Grand Canyonin sisääntuloportille oli tunnin jono.

• 

• 

Vinkiksi, jos saavut puolen päivän aikaan ja jokaisella parkkiksella lukee “full”, niin sieltä löytyy silti hyvin paikkoja. Parkkiksen vierestä lähtee bussikyyti patikointireittien alkupisteisiin. Eli, kannattaa varautua odottamaan kyytiä ja etukäteen päättää minkä reitin haluaa mennä, netti ei toimi.

Valitsimme South Kaibab Trailin, joka on vähän syrjemmässä ja kuulemma ei-niin-ruuhkainen kuin vaihtoehtoinen reitti Angels Landing. Ihmisiä tuli kuitenkin vastaan koko ajan, olihan pääsiäisviikonloppu ja Spring Break. Molempia reittejä pitkin pääsee patikoimaan kanjonin rinnettä alas, ja siten saa nähdä vähän erilaisia maisemia kuin vain ylhäältä reunalta tirkistelemällä.

Tämä reitti kulkisi ihan kanjonin pohjalle asti, mutta se vaatisi jo aikamoisia mad skilssejä (nähtiin kun yks nainen oksensi patikointinsa päätteeksi) ja me haikattiin “vain” ensimmäiselle näköalapisteelle jonka nimi oli Ooh Aah -Point. Ihan osuvasti oli nimetty, siitä aukesi näkymät kanjonia itään.

Menomatkalla alaspäin askel oli keveä, mutta takaisin ylös sai jo vähän puuskuttaa etenkin kun Otsolla oli kantorinkka selässä. Pisteet hänelle! Pienin kannusti isäänsä jaksamaan huutamalla “tylsää tylsää”.

Auringon laskiessa oli haikit haikattu ja jatkettiin roadtrippiämme eteenpäin Route 66 – tien alkuun pieneen kaupunkiin nimeltä Seligman.

• 

• 

Meillä oli siellä motelli, jonka vierestä meni säännöllisesti valtava tavarajuna. Nukuttiin kuitenkin kuin tukit, oli ollut vissiin vähän rankka päivä. Aamulla tutkittiin Seligmania tarkemmin, Route 66 varrella oli teeman mukaisia koristeita, matkamuistomyymälöitä ja ruokapaikkoja. Heti seuraavat korttelit ja pikkukadut olivat aika huonossa kunnossa.

Ajeltiin Route 66 pitkin jonkin matkaa, kunnes meidän reitti jatkui toista tietä. Mentiin Chuckwallan Race Trackille, siellä oli Porsche Club American ratapäivät ja autointo mieheni halusi käydä katsomassa millainen meininki siellä on. Siellä oli järkyttävä helle, paljon Porscheja ja isoja asuntoautoja. En tiedä miksi nämä meidän aavikkoretket aina päättyy jollekin autoradalle?!

• 

• 

• 

Sitten ajoimme kotiin.

Meillä on muutaman viikon päästä lento Suomeen! Jipiiiiiiii. Sitä ennen odottelen täysikuuta, että pääsen lataamaan parantavat kristallini.