Takana on meidän kahden kuukauden kesä Suomessa, nyt Oulussa sataa lunta ja Pohjois-Kalifornia on tulessa, on siis syksy.

Kun äiti tuli meitä vastaan Helsinki-Vantaan lentokentällä, pillahdettiin itkuun välittömästi ja halattiin toisiamme keskellä käytävää varmaan vartti. Samaan aikaan oli valtavan helpottunut olo, mutta samalla myös surullinen ja vihainen olo siitä että todella oli kulunut 1,5 vuotta edellisestä näkemisestä. Typerä pandemia ja etenkin poliittisista syistä asetetut epäinhimilliset matkustusrajoitukset.

Suomessa kaikki oli kuten ennenkin, se tuntui ihanalta. Aivan kuin olisi lentänyt turvalliseen kotipesään täältä kovasta Amerikasta, jossa jokainen on täysin oman onnensa nojassa. Kaikki Suomessa tuntui niin ihmisen kokoiselta ja mutkattomalta.

Moottoritiet ja autot näyttivät minimaalisilta, kun täällä on tottunu järkyttäviin 8 kaistaisiin moottoritiekomplekseihin. Kauppojen ruokavalikoima on suorastaan taivaallinen ja erityisesti laadukas. Ei tarvinnut tehdä valintaa superkalliiden organic-tuotteiden ja halpojen antibioottipumpattujen vaihtoehtojen väliltä, vaan pystyi suurinpiirtein luottamaan siihen että kun ostaa kotimaista, niin ihan hyvä tulee. Julkisilla liikkuu näppärästi ja kaikenlainen palvelu on sujuvaa eikä tarvitse jonottaa robottien kanssa puhelimessa tuntikausia, eikä toimittaa jonkin palvelun saamiseksi esim. omissa nimissä olevaa sähkölaskua todisteeksi siitä että omaa osoitteen (ihan tosi, täällä pitää).

Jetlag oli kaksivuotiaan kanssa kamala kuten arvata saattaa. Lisämausteen nukkumiseen toi etenkin pohjoisemman Suomen yöttömät yöt. Mutta mikä uskomaton kesäsää! Hellettä riitti yhtä viikkoa lukuunottamatta koko kaksi kuukautta.

Me tytöt lennettiin Suomeen siis kahdestaan ja Otso seurasi perässä kuukauden päästä. Paluumatkan USAan taitoimme sitten yhdessä. Tämä meidän reissu Suomeen oli itseasiassa aika riskaabeli, koska meidän viisumeilla ei virallisten sääntöjen mukaan saa matkustaa Euroopasta USAan (Schengen ban). Meillä ei siis ollut varmutta päästäänkö tänne enää takaisin. Oltiin varalta pakattu Kalifornian kodissa laatikoihin kaikki tärkeimmät tavarat, että osattais neuvoa muuttopalvelun ihmisiä etänä. Saatiin onneksi kuitenkin Otson työn takia poikkeuslupa (National interest exception), jolla saatiin matkustaa USAan. Varasuunnitelmana oli viettää 14 vrk ei-Schengen alueella (Voisko joku matkustusrajoitusten keksinyt kertoa, millä logiikalla tuo järjestely on jotenkin koronaturvallisempi kuin suoralla yhteydellä lentäminen?!) ja tulla sitten USAan, mutta jatkuvasti muuttuvien maarajoitusten takia sekään ei ollut pomminvarma vaihtoehto.

• 

• 

Kun palattiin taas tänne Kalifornian kotiin, tuntui todella omituiselta. Ei tuntunut siltä, että olisi tullut kotiin, mutta kuitenkin johonkin tosi tuttuun paikkaan. Suomen elämään ehti parissa kuukaudessa solahtaa niin hyvin, että välillä tuntui että onko tämä koko Kalifornia ollut unta vaan. Onneks oli sentään tämä blogi muistinvirkistäjänä, hehe.

• 

• 

Täällä oleminen tuntuu erilaiselta nyt Suomesta paluun jälkeen, vähän kuin olisi alkanut Kalifornia part 2; osa hyviksi tulleista ystävistä on muuttanut pois, täällä oleminen on jo niin tuttua että alkuhuuma on ohi ja melkein kaikki must see reissukohteet on koluttu.

Onneksi pandemia alkaa olla (ainakin ihmisten mielissä) voiton puolella, niin täällä on taas konsertteja ja muita tapahtumia koettavana. Ja toki surffaukseen nyt ei kyllästy koskaan. MUTTA kaikkein tärkeimpänä, RAJAT AUKEAA hyvin todennäköisesti marraskuussa, eli oltaisiin VIHDOIN saamassa tänne vieraita sieltä Suomesta!!!!!! En malta odottaa että pääsen näyttämään teille kaikki parhaat paikat!!

Kiitos vielä ihanasta kesästä. En pysty edes sanoin kuvailemaan, miten ihanaa oli nähdä kaikki rakkaat pitkästä aikaa.